Tasapainoilua huolipuheen ja todellisuuden välillä
Tasapainoilua huolipuheen ja todellisuuden välillä
Vanhustenhoidon ongelmista on puhuttava, jotta epäkohdat – kuten digisyrjäytyminen tai hoitokriisi – saadaan näkyviksi. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava kolikon toinen puoli. Huolipuhe voi lisätä iäkkäiden turhaa pelkoa ja kuormittaa jo valmiiksi tiukoilla olevia hoitajia.
Valtaosa eläkeikäisistä elää omassa kodissaan itsenäisesti ilman raskaita palveluja. Vanhuus itsessään ei ole sairaus tai kriisi, vaan elämänvaihe, joka ansaitsee kunnioitusta. Ongelma ei useinkaan ole ikääntyvissä ihmisissä, vaan siinä, miten joustamattomaksi ja kasvottomaksi ympäröivä yhteiskunta on rakennettu.
Me emme voi vaatia muistisairaalta tai voimansa menettäneeltä vanhukselta täydellistä digiosaamista. Yhteiskunnan on uskallettava olla keskeneräinen ja tarjota vaihtoehtoja: puhelinsoittoja, paperisia kirjeitä ja aitoja, eläviä kohtaamisia. Vasta kun huolehdimme siitä, ettei kukaan putoa digiviidakon rakoihin unohdettuna, voimme sanoa toteuttavamme oikeutta turvalliseen ja inhimilliseen vanhuuteen.

Ei huolipuhe pelota, vaan että puhuminen on juuri sitä mitä on. Pelkkää suunsoittoa vuodesta toiseen.
VastaaPoista